lauantai 13. heinäkuuta 2013

Luin: Kaiken se kestää, Uma Karma

Uma Karma: Kaiken se kestää

Books on Demand, 2009

Sivuja: (vähän liikaa) 320

 
Sen ainakin sanon, ettei tämä kirja ala tylsästi. En pidä kirjoista, joissa kaksi ihmistä kohtaa toisensa sateisella kadulla ja vähitellen rakastuu toisiinsa. Minun mielestäni on ihan sama, kumpi pyytää toista ensimmäisille treffeille ja kuinka vatsan pohjassa kutittelee ajattella ihastusta ja tämän kasvoja.
 
Totta kai on myös tällaisia kirjoja, jotka kulkevat edellä mainittua rataa, mutta osoittautuvatkin loistaviksi kirjoiksi. Tällainen on esimerkiksi Kari Levolan Tahdon. Jo takakannessa mainitaan, ettei se ole tavallinen rakkaustarina. Noh, kuka tietää siitä, mutta hieno ja omaperäinen se on joka tapauksessa, mikä osoittaa sen, ettei läheskään kaikki stereotyyppiset rakkaustarinat ole niin tylsiä kuin aina oletan.
 
Kaiken se kestää menee heti itse asiaan. Se kertoo vain lyhyesti siitä, kuinka eräs Tuukka sattui ihastumaan Luukakseen ja kuinka hän joutuikaan Luukaksen pitämiin bileisiin (viinaa, pilveä, naisia ja sitä rataa). Yhtäkkiä lukija huomaa olevansa keskellä suudelmia ja hyväilyjä. Mitä mainioin kirjan aloitus siis, sen voin myöntää.

Myönnän kyllä hätkähtäneeni niin suoraa viinan juontia ja pilven polttoa heti alussa. Toisaalta se oli oikein hyvä aloitus, sillä silloin lukija tempautuu heti juonen mukaan.
 
Kirjan aihehan on hieno ja itselleni tärkeä: kaksi poikaa taistelee oikeudesta rakkauteen vanhempiaan ja koko yhteiskuntaa vastaan. Aihe kosketti läheltä itseäni, sillä olen törmännyt ystävieni kautta ihmisiin, jotka vielä tänäkin päivänä uskovat pelkästään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. Itseni mielestä jokaisella on oikeus tuntea itsensä rakastetuksi ja rakastaa. Jokaisella on totta kai myös velvollisuus kohdella ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittaen.
 
Karma saa otetta aiheeseen hyvin. Hän ei osoittele liikaa, vaan antaa Luukaksen ja Tuukan rakkaustarinan kasvaa itsestään ja homman sujua painollaan. Valitettavasti osissa kirjan kohtauksista kerronta ja eritoten kuvailu ovat laimeita, ja ne jäävätkin vain kertomaan asiaa tyylillä: "Hän teki sitä ja hän teki sitä." Se on kuitenkin pelkkä makuasia, mistä pitää. Itse pidän tyylistä, jossa on enemmän kuvailua, mutta joidenkin mielestä tämä kuvailun vähäisyys antaa tilaa itse tapahtumille. Eli oikeastaan on kyse siitä, pitääkö enemmän tunnelma- vai tapahtumapainoitteisuudesta. Karman tyyli näyttää olevan enemmän tapahtumiin painottuva kuin rönsyilevä, kuvaileva kerronta.
 
Kuvailun vähäisyys johtaa kuitenkin väistämättä siihen, että monet herkätkään kohtaukset eivät nouse ns. siivilleen. Rakastelukohtaukset saavat näinkin homon miehen posket punoittamaan, mutta koko juttu jää vähän niin kuin puolitiehen. Täytyy kuitenkin muistaa, että Kaiken se kestää oli Karman esikoisteos, ja vain harva kirjailija on oikeasti tyytyväinen esikoiseensa. Ensimmäisen kirjan aikana saattaa olla vielä hyvinkin kokematon kirjoittaja. Se on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus.
 

Kaiken se kärsii

 
Kirja sai minut muistelemaan ihka ensimmäistä romaanikässäriäni ja sen kirjoittamisen aikana koettuja tunteita. Ja toistakin, jonka sijoitin natsi-Saksan aikaan. Ja varsinkin kolmatta, josta tuli minulle hyvin tärkeä ja lopulta en olisi edes halunnut päästää siitä irti. 
 
Kolmanteen kässäriini, työnimellä Torilta etelään (kesä 2012 - kevät 2013), sijoitin kaksi nuorta miestä, joiden rakkaustarina oli tuhoon tuomittu ennen kuin se ehti alkaakaan. Oli mies, Lukas nimeltään, jonka menneisyyteen mahtui tappeluja ja rikollisliigoja. Homovihaa. Lukaksen elämään tupsahti yllättäen eräs Bruno (Uuno Kailaan muistoksi nimetty), transvestiitti homomies, joka häpesi itseään ja sitä mitä oli. Heidän rakkaustarinansa ei ikinä ehtinyt kehittyä silmäpeliä ja yhtä suudelmaa pidemmälle, koska Bruno kuoli heroiinin yliannostukseen.
 
Brunon kuolema on ainut hetki kirjallisella urallani, kun olen itkenyt omalle tekstilleni. Kuka sydämetön sallii päähenkilön kuoleman ilman yhtä tai kahta kyyneltä? Voi että, ette arvaakaan; toisaalta olisin halunnut säilyttää Brunon, mutta toisaalta minua kiehtoi ajatus siitä, miten osaisin kertoa tarinaa sen jälkeen, kun miestä ei enää olekaan. Kun Lukas on menettänyt jotain suurta itsestään, jotain, mitä hän itse ei edes halunnut myöntää. 
 
Käsikirjoitus sijoittuu Kylmän sodan Itä-Berliiniin, sinne, mistä oltaisiin haluttu hinnalla millä hyvänsä pois. Lukaksen ja Brunon lisäksi käsikirjoituksessa seikkailevat mykkä Moona, jätkämäinen mikälie otus Kristina sekä Mats, joka oli koko konkkaronkan isähahmo. Ajatuksenani oli tunkea koko viisikko yhteen kämppään, tehdä talosta kommuuni ja katsoa, miten joukkio reagoi toisiinsa.
 
Kässäri ei suinkaan loppunut Brunon kuolemaan, päinvastoin, se oikeastaan vasta alkoi siitä. Silti halusin Brunolle kunnon lopun, ja sen takia Bruno sanookin juuri nämä sanat viimeisiksi sanoiksi:
"Minä rakastin sinua. Kai tiedät sen? Tavataan taas."
Uh, miten siirappisen ihanaa! Onkohan minusta tullut jo liian pehmo?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti